Viime aikoina istuessani bussissa on tullut hetkiä, jolloin oon tuntenut ajan ikään kuin pysähtyvän. Olen istunut hiljaa ja katsellut vaihtuvia maisemia ja miettinyt miten minä tänne päädyinkään.
Muistan niin elävästi ilmoittaneeni jo 4. luokalla vanhemmilleni, että muutan aikuisena Tampereelle- ja missähän sitä juuri asustellaan. Sitä on muutaman kuukauden asumisen jälkeen yhäkin vaikea käsittää. Joudun hokemaan sitä itselleni ääneen. Vaikka nuoruus olikin ihanaa viettää Keski-Suomessa pienellä paikkakunnalla, olen kiitollinen siitä, että olen päässyt kaupunkiin, jonka olen aina sydämessäni tuntenut omaksi kodikseni.
Toinenkin seikka elämässäni tuntuu yhtä uskomattomalta. Minulla on rinnallani juuri sellainen mies, josta olen aina haaveillut. Mies, joka täydentää minut eheäksi ja ymmärtää minun välillä hyvinkin oikukasta luonnettani. Olin aina uskonut, ettei minulla olisi mahdollisuutta tällaiseen. Aivan kun en olisi pitänyt itseäni tarpeeksi arvokkaana ansaitakseni nykyisen elämäni. Jostain syystä uskoni ja toivoni unelmiani kohtaan ei koskaan sammunut kokonaan. ''Ehkä''. Tässä sitä ollaan. Minulla on kaikki mistä ikinä olen uskaltanu edes haaveilla ja niin paljon enemmän. Olen onnellinen.
Palatakseni vielä maanpinnalle täältä pilvilinnoista. Aloitin työharjoittelun Tampereen ydinkeskustassa eräässä parturikampaamoliikkeessä. Teen siellä perus välineiden huoltoa ja siivousta sekä paljon avustavia tehtäviä kuten hiusvärin levityksiä, permanentin kiinnityksiä, hiustenpesut ja hoitoaine- päähierontoja..you name it. Pidän kovasti. Tämä todella voisi olla se mun juttu. Loppuun laitan vielä kuvia eräältä päivältä kun napsin 'työpäivän 'päätteeksi kuvia keskustorilla odotellessani bussia kotiin.
Ja vielä aivan loppumetreille pärstäkuvaa töihin valmistautuessa
